M niin kuin museo. K niin kuin kokemus.

Taannoin koin mielenkiintoisen asiakaskokemuksen taiteen ympäröimänä. Kävin nimittäin vierailemassa taidemuseossa, jossa päädyin myös ihmettelemään tilasuunnittelun koukeroita asiakkaan näkökulmasta.

Saapuminen museoon sujui mutkitta, mutta näyttelytilaan saapuessani olin hämmentynyt. En nimittäin tiennyt mihin suuntaan minun kuului lähteä. En havainnut selkeää ohjeistusta näyttelyn alkupisteestä tai kulkusuunnasta. Hetken mietinnän ja eestaas steppauksen jälkeen päädyin, että näyttely alkaa tästä, mutta en menekään sinne, vaan suuntaan suoraan yläkertaan. Myöhemmin pohdin, että onko kiertosuunnan heikko viestintä ollut tietoinen valinta, jolloin näyttelyvieras voi rakentaa vapaasti omia polkujaan museossa? Jos henkilökohtaisen museokokemus polun luominen ollut tarkoituksenmukaista, niin taputan käsiäni yhteen. Totuttujen toimintatapojen uudistaminen usein virkistää ja antaa uusia kokemuksia kävijöille.

Yläkerran näyttely oli visuaalisesti vaikuttava. Teosten syvemmät merkitykset aukesivat kävijälle vasta teosten infotauluihin tutustumisen myötä. Taulut olivat jokseenkin pieniä tilaan ja kävijämäärään nähden. Infotaulujen edusta ruuhkautui ajoittain niin pahasti, että ohitin osan niistä suosiolla ja keskityin tauluihin. Tämä kuitenkin vaikutti kokemukseeni, koska muutama teos ei auennut lainkaan ilman taustatietoa.

Yläkerran näyttelytila oli kaksiosainen. Kuulin erään valvojan kertoneen ratkaisun takana olleen näyttelytekniset syyt. Näyttelyiden välissä oli lasinen tila, johon oli upotettu hissi ja kulku tilasta toiseen. Lasiovia lähestyttäessä moni pohti “Jatkuuko sama näyttely seinän toisella puolella?” “Voiko sinne kulkea tästä ovesta?”. Tämä ei tosiaan ollut itsestään selvää.

Kyseisestä ovesta muodostuikin koko näyttelyn mieleenpainuvin osuus. Ensinnäkin ovien välissä oli pienehkö tila, joka ruuhkautui jatkuvasti, kun kävijät kulkivat sikinsokin tilasta toiseen. Kävijän näkökulmasta ruuhka olisi voitu välttää selkeällä, näkyvällä ja ymmärrettävällä viestinnällä näyttelyn mietitystä kiertosuunnasta. Siinä tapauksessa henkilökohtainen museokokemuspolku olisi kuitenkin jäänyt rakentamatta. En oikein tiedä kumpaa mieltä olen: Perinteet kunniaan vai uudenlainen museokokemus kehiin?

Toinen oveen liittyvä haaste oli, että se avautui sähköisesti, joka oli tietysti esteettömyyden kannalta positiivinen seikka. Oven oikealle puolelle oli sijoiteltu iso painike, mutta monikaan kävijä ei huomannut tätä, sillä painike oli sijoitettu suhteellisen kauas ovesta. Painike oli myös sijoitettu pyörätuolin käyttäjiä ajatellen alas, joka on myös ymmärrettävää, ja osa hyvää esteetöntä tilasuunnittelua. Mutta jalan kulkevan kävijän katse ei sijoitu useinkaan niin alas, ja painike jää huomaamatta. Ymmärrettävästä syystä painikkeessa oli myös pyörätuolin kuvake, mutta olisiko painikkeessa voinut olla symboli pelkälle oven sähköiselle avautumiselle? Silloin kuka tahansa olisi ehkä rekisteröinyt sen helpommin. On myös hyvä nostaa esiin, että monikaan pyörätuolilla liikkunut kävijä ei rekisteröinyt painiketta. Painikkeen huomaamattomuus aiheutti hilpeitä tilanteita kun kävijät yrittivät väkisin kammeta ovea auki. Odottaessani seuralaistani painoin muutaman kerran painiketta muille kävijöille. Sain tästä hyvästä hymyjä ja naurunpyrähdyksiä “Ai sieltäkö tämä aukeaa?!”.

Myöhemmin törmäsin heikkoon viestintään vielä kerran. Minä ja moni muukin kävijä olisi kaivannut tarkempaa ohjeistusta siitä, kuinka lähelle teoksia saa mennä, sekä saako joihinkin teoksiin koskea. Kuvat, nauhat ja kiellotkin olisivat siis olleet kävijän näkökulmasta tervetulleita. Koska nykytaide voi usein olla osallistavaa ja muuhunkin kuin näköaistiin perustuvaa, on kävijän ohjeistus suotavaa.

Kokemus museossa oli kaikin puolin onnistunut muutamista kivikoista huolimatta. Kokemukseni olisi kuitenkin ollut entistä miellyttävämpi ilman näitä hämmennyksen ja tietämättömyyden tuntemuksia. Olisiko siis museoiden hyvä ottaa kävijänsä yhä enemmän mukaan tilasuunnitteluun ja sen testaukseen, jotta itse taide jää kokemuksista päällimmäiseksi?