Kun mikään ei ollut enää sanomatta selvää

Fyysisen etäisyyden takia yhteys muihin on nyt rajatumpi ja strukturoidumpi, jolloin asioiden havaitseminen, alitajuinen tulkitseminen ja yhteisöön kytkeytyvän hiljaisen tiedon kerryttäminen kärsivät. Siksi positiivisen sattuman mahdollisuus - esimerkiksi sen että ohimennen havaitsisi jotain, joka synnyttää omassa päässä idean - on arjessa nyt pienempi.

Koronapandemiasta seuranneen poikkeustilan ensimmäisinä viikkoina työaiheinen keskustelu on pyörinyt paljon etätyön puitteiden järjestämisen ympärillä. Jos etätyö on uutta tai saanut nyt uudet mittasuhteet, on ollut tärkeää saada työergonomia kotikonttorilla kuntoon, mahdollisesti järjestellä useiden ihmisten samanaikainen työskentely ja opiskelu kotoa käsin sekä ylläpitää kommunikaatiota kollegojen kesken.

Yleisessä keskustelussa hiljaisen tiedon rooli on jäänyt hyvin hiljaiseksi. Kun akuuteimmat asiat on saatu kuntoon, saatetaan huomata, mikä arvo hiljaisen tiedon välittymisellä työarjessamme on. Erityisesti luovassa työssä ja tietotyössä hiljaisella tiedolla on suuri merkitys, mutta jokaisella työpaikalla sosiaaliset tilanteet välittävät hiljaista tietoa.

Hiljaisen tiedon käsite kytketään usein yksilöön ja esimerkiksi kokemusten kautta kehittyneeseen kompetenssiin, jota on vaikea verbalisoida. Käytännössä tiedämme enemmän kuin osaamme kertoa. Hiljainen tieto voi olla alitajuista, sellaista opittua - esimerkiksi kulttuuripiiristä jossa elää ja työskentelee - jota ei ole koskaan edes tiedostanut. Tällainen sisäistetty kulttuuri näkyy myös ulospäin esimerkiksi kehossa, liikkeissämme ja arkipäiväisessä toiminnassamme, kun habitus ja kehollinen tieto ovat muiden tulkinnan kohteena.

Kun tulemme yhteen, esimerkiksi yhteiselle työpaikalle, emme luota pelkästään sanoihin pyrkiessämme ymmärtämään muiden intentioita, arvoja ja merkityksiä, vaan osaamme toimia juuri siitä syystä, että keräämme informaatiota ja koemme maailmaa monien aistien kautta.

Tällainen moniaistillisessa vuorovaikutuksessa välittyvä hiljainen tieto voi koostua muun muassa esimerkin tahallisesta tai tahattomasta näyttämisestä, pienistäkin eleistä syntyvistä oivalluksista ja asiayhteyksien muodostamisesta, ylipäätänsä sanattomasta viestinnästä, reaktioista, siitä mitä tehdään ja mitä ei tehdä. Kaikesta tästä ihmismieli kutoo jatkuvasti verkkoa ja suhteuttaa itseään ja käytöstään siihen. Tämän usein alitajuisen hiljaisen tiedon virran tyrehtyessä voi yhtäkkiä tuntua vaikealta tehdä työtään.

Moni työyhteisö on viimeistään nyt luonut sosiaalisuuden ja tiedon välityksen paikkoja digikanavia hyödyntäen, mutta verbalisoitu viesti ei kuljeta mukanaan tahmeasti liikkuvaa hiljaista tietoa, ja viestittämisen kynnyskin on yleensä korkeampi kuin keskeneräisen ajatuksen möläyttäminen puolihuomaamatta ääneen toimistolla.

Videon välityksellä tapahtuvat rennot tilanteet, kuten yhteiset lounastauot ja afterworkit mahdollistavat hiljaisenkin tiedon välittymisen paremmin, mutta vain niille määrättyinä aikoina. Videoyhteys ei myöskään mahdollista koko moniaistillista kokemusta, joka välittää myös kehollista (hiljaista) tietoa.

Fyysisen etäisyyden takia yhteys muihin on nyt rajatumpi ja strukturoidumpi, jolloin asioiden havaitseminen, alitajuinen tulkitseminen ja yhteisöön kytkeytyvän hiljaisen tiedon kerryttäminen kärsivät. Siksi positiivisen sattuman mahdollisuus - esimerkiksi sen että ohimennen havaitsisi jotain, joka synnyttää omassa päässä idean - on arjessa nyt pienempi.

Tuodessamme yhteen tutkimukseemme ensimmäisen viikon aikana lähetettyjä päiväkirjoja, välittyi niistä kokemus orastavasta lamaantumisesta työnteon suhteen ja inspiraation puutteesta. Hiljaisen tiedon puuttuminen voi olla yksi osasyy tähän.

Nyt, kun eristäytyminen on kestänyt jo hetken ja vaikuttaa siltä, että se tulee vielä jatkumaan, on (työ)yhteisöjen tärkeä tunnistaa yhteisen hiljaisen tiedon arvo ja etsiä tapoja joilla tukea sen välittymistä.

Haastetta ei ole helppo typistää yksittäisiin ratkaisuihin, mutta niistä on kuitenkin lähdettävä liikkeelle, jos asialle haluaa jotain tehdä. Yksi tällainen on ylikorostunut viestintä, jota voi tietoisesti harjoittaa vaikka läheisen työtiimin kesken, esimerkiksi kommunikoimalla tavalla tai toisella entistä aktiivisemmin siitä, mitä kukin kulloinkin tekee. Lisäksi aiemmin viikottaiset tapaamiset voidaan muuttaa lyhyemmiksi päivittäisiksi tapaamisiksi. Tähän voi käyttää vaikka sen ajan, joka paikkojen välillä liikkumiselta on nyt vapautunut.

Kenno tekee seurantatutkimusta suomalaisten työarjesta poikkeustilanteessa. Kiitos kaikille, jotka ovat jo mukana! Jos haluat osallistua tutkimukseen ja jakaa omaa työarkeasi, laita viestiä osoitteeseen kenno@kennoconsulting.com